Matias
Uusi ihmettelijä
Posts: 23
|
Post by Matias on Feb 8, 2017 18:04:40 GMT
t. PRAMIAS ADELINEfwb, 7-vAdeline on hyvin energinen tapaus, sillä heti sen emän puolelta löytyy täysiverisen verta. Muuten tamma on hyvin ystävällinen ja seurankipeä otus, joka on samalla aika arka ja säikky eläin. Adelinen omistaa Matias.
|
|
Matias
Uusi ihmettelijä
Posts: 23
|
Post by Matias on Feb 21, 2017 15:13:55 GMT
1. Muutama päivä saapumisesta myöhemmin 21. helmikuuta 2017
Haukottelin syvään ja haroin hiuksiani, koska en tosissani ollut mikään aamuihminen. Silti olin jo ennen kymmentä maneesissa pitämässä kiinni juoksutusliinasta, jonka päässä ravaili ilmavin liikkein Adeline nimen omaava hevonen. Mä en oikein osannut sanoa sitä vielä mun hevoseksi niin se oli vaan Adeline (mä kyllä olin sitä mieltä, että se kaipasi ytimekkäämpää ja lyhyempää lempinimeä. Mun mielikuvitus ei vaan vielä riittänyt sellaiseen). Mä en nimittäin vieläkään voinut uskoa, että mä olin todella ostanut MULLE ihkaoikean kaviokkaan. Välillä mun piti nipistää itseäni ranteesta todetakseni, että tämä ei tosissaan ollut unta. Oikeastaan sitten pystyi palaamaan jo siihen asiaan miksi mä tulin tallille tähän aikaan. Mä nimittäin pelkäsin. Kyllä, minä, Matias Aarnisalo pelkäsin, että näkisin muita tallilaisia. En mä ihmisiä pelännyt, mutta sitä kyllä, että miten muut suhtautuisivat minuun saatuaan tietää salaisuuteni:
A) Mulla oli oma hevonen Vekaravaarassa.
B) Mä en ratsastanut ollenkaan.
Kaikki varmasti kuvitteli, että jos oli oma hevonen niin kyllä sen selkään mentiin jos hevonen oli kunnossa. Adelinesta kyllä näki viimeistään tarhassa, että se oli mitä parhaimmassa ruumiin ja sielun voimissa. Aluksi en edes ajatellut, että häpeäisin itseäni kun en kiipeäisi oman hevoseni selkään, mutta käytyäni jonkun tallitytsän (nimi taisi olla joku Anni tai Anna?) juttusilla niin se sai mun ajatukset muuttumaan. Se nimittäin oikeasti näytti vähintäänkin järkyttyneeltä kun mä vahingossa ehdin paljastaa, etten mä ratsastanut. Se kun kertoi, että tiesi vain harvoja miehiä, jotka ratsastivat. Mä olin vastannut, että en kyllä minäkään. Sitten tajusin, että jos olisin tallilla aina kun muutkin, niin varmasti pikkuhiljaa huomattaisiin, että Adelinen selkään ei ikinä menty.
Se tuntui jostain syystä todella väärältä, koska mä tiesin, että tammassa oli sitä jotain ja se kyllä olisi varmasti oikean treenin avulla todella hieno! Niinpä mä liikutin Adelinea aina ennen kymmentä maneesissa. Ainakin ne muutamat päivät, mitä tamma oli nyt täällä asunut.
Yhtäkkiä mun ajatukset katkeaa kun kuulen maneesin ovelta huhuilua. Adeline jännittyy selvästi kuullessaan vislausta ja tajuan ottaa sitä vähän lyhyemmälle narulle. Tamma oli mulle yhtä vieras kuin kaikille muillekin Vekaravaarassa, mutta jos jotain tiesin, niin sen, että hiirakko säikkyi jopa omaa varjoaan. Nytkin se tuntui pommilta, joka voisi milloin tahansa juosta karkuun kun maneesin ovia avattiin. Puhelin kuitenkin hevoselle rauhallisen päättäväisesti ja lähdin kävelyttämään sitä maneesin ympäri välillä voltteja käännellen.
”Ai moikka!” kuulin tervehdyksen tulijalta, joka talutti ruunikkoa hevosta keskemmälle hallia. ”Mä en olis arvannutkaan että täällä olis ketään vielä tähän aikaan.” Nyökkäsin naiselle tervehdykseksi ja tunnistin blondin samalla tallin omistajattareksi Vívaksi. ”Hahah, joo mä oon aamuihminen niin tykkään tulla tallillekin aikasin”, yskäisin perään, koska mun naurahdus oli kuulostanut niin teennäiseltä ja se sai jotenkin sen jälkeen tilanteeseen vaivaannuttavan hiljaisuuden. ”Aa, no sepä hienoa!” Víva kuitenkin jatkaa iloisella äänensävyllä juttelemistaan. ”Kiva vaan jos joku jaksaa tänne työntekijöiden lisäksi aikaisemmin.” ”Joo..”
En ehtinyt kauaa jatkaa Adelinen kävelyttämistä kun blondi käveli hevosensa kanssa lähemmäs mietteliään oloisena. ”Sulla on kivanoloinen hevonen. Ootko sä ajatellut tulla sen kanssa tunneille?” Kysymys sai mut yskähtämään uudestaan. Mun oli keksittävä nopeasti toinen tekosyy, koska se mitä olin tallitytölle sanonut ei toiminut. ”Ööm.. Sillä ei entisessä kodissa ratsastettu. Se oli niin hankala, ettei kukaan uskalla kiivetä sen selkään”, eikö se paras valhe ollut sellainen missä oli osa myös totta? ”Sen pitää saada vähän lihasta ja tasapainoa ennen kuin viitsin sen selkään mennä...” ”No mutta eikö se olis vaan hyvästä jos silloin sen selässäkin käytäisiin vähän?” Víva kurtisti aavistuksen kulmiaan. ”Siis joo ehdottomasti!” korjasin nopeasti. ”Tarkoitin, että se on aika kuriton ja haluan, että se toimii ensin maastakäsin moitteettomasti. Sitten sitä on helpompi käsitellä selästäkin.” Blondi nyökkäili ymmärtäväisenä ja huokaisin sisimmissäni helpotuksesta. Tämä tekosyy tosin ei voisi kestää ikuisuutta.
Sen takia mä tajusin, että mun olis varmaan pakko saada Adelinelle liikuttaja. MUTTA, kuka haluaisi tällaisen hevosen selkään jos en kerta itsekään voinut näyttää mihin se pystyi?
|
|
Matias
Uusi ihmettelijä
Posts: 23
|
Post by Matias on Feb 25, 2017 20:33:58 GMT
2. Lapsihevonen 25. helmikuuta 2017
Musta oli lähes ironisen hauskaa, että tuli lauantai ja mä tajusin vasta tallilla, että oli tosiaan lauantai. Ei se päivä olisi muuten erikoinen ollut, mutta se tarkoitti yhtä asiaa. Oli viikonloppu. Se taas meinasi sitä, että tallille tuli porukkaa jo heti aamusta (ennen kahtatoista). Mä en siis tosiaan ollut aamuihmisiä ja noh, ennen kymmentä tallille tulemiset alkoivat heti lipsumaan. Ei sitä kauaa jaksanut edes hevosen takia sinnitellä heräämisen kanssa vain, jotta ei näkisi muita. Huh, mikä logiikka. Varsinkin kun en mä sosiaalisesti ollut mikään arka tyyppi.
Kävelin autoltani suoraan Adelinen tarhaa kohden ja ensin ihan yllätyin kun nutturapäinen tyttö seisoskeli tarhan edustalla. Ensin mietin, että mitä ihmettä joku seisoskeli tyhjänpäiten tarhan edustalla. Tiesin, ettei henkilö varmasti ollut tammani tarhakaverin Riian omistaja. En ainakaan uskonut, että mustat kutrit olisivat vaihtuneet ruskeisiin näin nopeasti viime tapaamisen jälkeen, vaikka enhän mä tiennyt mitään naisten tai tyttöjen päähänpistoista. Uskoin kuitenkin, että olisin Camillan tuntenut vähän näin kauempaakin kun kerta olin jutellut hänen kanssaan kesken erään työkeikkani. Olihan se aika hauska sattuma päätyä Vekaravaaraan sen takia, että meni hieromaan sinne hevosen, eikä ainoastaan oman hevosen vuoksi.
Lähempää huomasin, että silmälasipäisellä tytöllä oli kamera kädessään ja hän taisi kuvata tarhassa möllöttäviä hevosia. Kävelin tytön lähelle ja pysähtyessäni annoin katseeni liukua paremmin hevosten puoleen. Siellä Adeline ihmetteli juuri Riian varsaa (en yhtään muistanut sen nimeä, mutta se oli aika samannäköinen kuin emänsä). Riia puolestaan tuntui tarkkailevan Adelinea kuin jotain ärsyttävää lasta. Sitähän se (melkein) olikin ja kuvaajatyttö taisi kuvata huvittavaa tilannetta. Yhtäkkiä kuitenkin huomasin, että brunette säpsähti huomatessaan minun olemassaoloni. En kai minä niin hiljaa ollut tullut?
”Ööm, moi?” tyttö katsoi minua ihmeissään ja mun oli ihan pakosta hymyillä hieman. Ei kai heti tullut mieleen, että vieras mies voisi olla sen toisen kuvattavan hevosen omistaja? Tuskin. ”Terve vaan”, nyökkäsin vastaukseksi, mutta siirsin katseeni nopeasti takaisin puoliveriseen sen saadessa juuri kyytiä pienemmältä tammalta. Naurahdin jopa tilanteelle. ”Mahtavaa huomata omistavansa ihan nössö hevonen”, virnistin ja vilkaisin nuorempaa vain sivusilmällä. Brunette tuntui nyökkäilevän ensin ymmärtäväisesti ennen kuin tämä tuntui tajuavan. ”Ai sä siis omistat ton harmaan?” ”Joo, se on Adeline”, vastasin rauhallisesti. ”Aa...”, tyttö tuumi ja tuntui sitten piristyvän hieman. ”Mä hoidan täällä tota Santtua”, samalla tämä vilkaisi taaksemme kohti erästä suokkia. Nyt oli mun vuoro nyökkäillä. ”Oon Ulrika”, brunette esittäytyi ja käännyin vihdoin tämän puoleen. ”Matias”, mietin nimeäni kertoessa olisiko pitänyt kätellä, mutta päädyin lopulta kielteiseen tulokseen. Ei täällä ehkä niin virallisia tarvinnut olla?
”Se hevoshieroja?” Ulrika hämmästyi ja naurahdin uudestaan. ”Sekin joo, mutta sano vaan tosiaan ihan Matiakseksi”, hymyilin. ”Joo, Camilla vaan kerto, että olit ilmeisesti käynyt joskus hieromassa Riian?” Nyökkäilin, mutta ennen kuin ehdin vastailla Adeline ravaili portille minut huomatessaan ja se tuntui vaativan pois pääsemistä. Hölmö hevonen.
Kävelin tammani luokse ja annoin sen hamuilla nyrkkiäni hetken ajan. Sitten otin aidalta hevosen riimun ja pujotin sen hevosen päähän ennen kuin toin sen toiselle puolelle aitausta. Saatuani portin takaisin kiinni oli Ulrika siirtynyt jo kuvaamaan varsaa ja sen emää tai oikeastaan vasta alkoi kuvaamaan silloin. Kamerasta kuuluva räpsäisy oli nimittäin Adelinesta tosi karmea juttu ja se yritti lähteä sillä samalla hetkellä lipettiin. Sain kuin sainkin tamman kuitenkin pidettyä yhä käsissäni ja tilanteen rauhoituttua vilkaisin kuvaajaa huvittuneena. ”Kuten sanoin, ihan nössö hevonen”.
Talutin hevosen päätalliin ja minusta oli hieman outoa, ettei Adelinen karsinanaapurina ollut enää ketään. Aiemmin siellä seisoi Nessu-niminen hevonen ja nyt tammani tuntui vain ihmettelevän minne kaveri oli hävinnyt. Irrotin kuitenkin riimun tammani päästä ja annoin sen jäädä itsekseen karsinaansa möllöttömään. Itse lähdin hakemaan sen harjoja karsinan edustalle. Mua todella mietitytti, että mitä mä tekisin Adelinen kanssa tänään kun kerta tallilla oli niin paljon porukkaa. Sen takia kun mä harjailin lopulta sitä tavalliseen tapaani hyvin kauan (siis tiedättekö miten kauan sen super ylikasvaneen harjankin selvittämisessä menee?) mä ajattelin vain laittaa suitset tamman päähän ja lähteä sen kanssa kävelemään rauhassa maastoon. Silloin pystyin toivoamaan ainoastaan sitä, ettei eksyttäisi.
|
|
Matias
Uusi ihmettelijä
Posts: 23
|
Post by Matias on Feb 28, 2017 13:48:45 GMT
3. Niin se hevonen vaan unohti sekunnissa olemassaoloni 28. helmikuuta 2017
”Mutta jos sä et löydä ketään, niin mä voisin ehkä mahdollisesti joskus kokeilla sitä. Tai auttaa sen kanssa. Enhän mä mikään erityisen hyvä ratsastaja ole, mutta.. niin”, Ulrikan mainitsemat sanat pyörivät vielä tänäänkin tallille saapuessani mielessäni. Varsinkin, koska en enää ollut mikään aamu-uninen kun olin aamusta päässyt tekemään töitä ja Vekaravaaraan pääsin vasta melkein illasta. Ne sanat mietityttivät oikeasti, koska Adelinen tilanne oli, noh, aika huono jos sitä ajatteli ratsastuksellisesti. Kyllähän hevonen ilman selässäkäymistä pärjäsi, mutta mähän halusin, että tamma pääsisi näyttämään muille, että sen ylikasvaneen harjan alta löytyi muutakin kuin pelokkuutta ja hienoa väriä. Harjatessani hevosen harmaata karvapeitettä mun teki melkein itse mieli kiivetä sen paljaaseen selkään, mutta koko ajatus tuntui kuitenkin loppujen lopuksi liian vaikealta, että se ajatus katosi heti.
Harjatessani karvan mahdollisimman puhtaaksi mä sivelin samalla toisella kädelläni hevosta muuten läpi. Hierojana se tuli melkein automaattisesti aina tarkistaa löytyikö hevoselta aristavia tai lämpimiä kohtia kehosta. Varsinkin jalat mä sivelin ihan erityisen tarkkaan. Nytkään niistä ei löytynyt mitään huonoa ja tyytyväisenä hymähtäen mä tiputin harjan karsinan ulkopuolella lojuvaan pakkiin. Nappasin puisesta laatikosta seuraavaksi kaviokoukun ja palasin sitten Adelinen vierelle. Liu´utin kättäni sen lavalta etusääreen asti, jolloin tamma nosti kiltisti jalkansa ylös. Putsasin kavion hyvin huolella ja tarkistin samalla, että hokit olivat yhä paikoillaan ja kireät. Sitten laskin tamman jalan varovaisesti alas ja samalla kaavalla siirryin takajalan puoleen. Juuri saadessani kavion ylös ehdin kuulla vain ripeät askeleet ja sen kun karsinanovi suorastaan vetäistiin auki. Rauhallisesti nuokkunut puoliverinen sai totaalisen slaagin kun se luuli, että vähintään joku lihansyöjämonsteri on tullut sen kimppuun. Se yritti peruuttaa ja se kirjaimellisesti meinasi hypähtää seinälle. Mä olin sitten tietenkin hevosen mielessä toissijainen kun se luuli, että nyt siltä vähintään ollaan viemässä henkeä. Muutaman kerran mä oikeasti ajattelin, että nyt mä jään sen alle, mutta onneksi tamma tajusi suhteellisen nopeasti, ettei mikään ollut tullut syömään sitä.
Silti Adelinen olemus jäi hyvin epäileväksi kun se tuijotti karsinan suulla seisovaa nuorta tyttöä, joka katseli hevosta yllättävän rauhallisena. ”Oot kyllä ihan hölmö hevonen”, puhelin tammalle jämäkällä äänensävyllä ja pikkuhiljaa se puhisten alkoi rentoutumaan. Rapsutin hevosta kaulalta ja kun olin varma, ettei se enää saisi sydäriä seuraavasta pienemmästäkin risahduksesta, katsahdin vakavana blondiin tyttöön. Se tyttö ei kuitenkaan näyttänyt tajuavan, että oli tehnyt jotain väärin ja ennen kuin ehdin sanomaan äskeisestä mitään niin se ehti avata suunsa ensin. ”Moikka mä oon Iisa ja kuulin, että etit Adelinelle liikuttajaa!” blondin suupielet olivat varmasti sen korvissa asti ja se näytti niin tyytyväiseltä, sekä itsevarmalta kuin niin nuori pystyi näyttämään.
Mun kulmat nousivat sen jälkeen hämmästyksestä ylöspäin. Ensin mä en osannut edes vastata siihen ja yritin änkyttää vain jotain vastaukseksi. Lopuksi mun oli pakko yskähtää ja katsoa Iisaksi esittäytynyttä paremmin. ”En oikeastaan”, ääneni pysyi harvinaisen tasaisena. Jostain syystä, jostain kumman syystä mulle vaan oli tullut syy valehdella tästä asiasta. Sitten tosin tajusin, että juorut kulkivat nähtävästi hyvin nopeasti ja jos nyt mainitsisin, ettei tamma etsikään liikuttajaa niin joku oikeasti hyvä hoitajakanditaatti voisi kadota näkyvistä. ”Tai etsin, mutta sillein aika hiljaisesti, jotta se sais mahdollisimman sopivan hoitajan sille.” ”Mä voin tarjoutua hommaan!” tyttö jatkoi ja mun oli pakko pyörittää päätäni. ”Mä en tiedä oletko sä tarpeeksi kokenut siihen hommaan. Adeline on aika vaikea hevonen ja voisi olla hyvä joku vähän vanhempi...” ”Osaan kyllä tosi paljon kaikkea”, blondi väitti vastaan keskeyttäen puheeni. ”Oon mennyt tunneilla kerran Lunallakin. Mentiin jopa väistöjä ja opettaja kehu miten taitavasti meen!”
Siinä vaiheessa mun teki nauraa ja olisin varmaan nauranutkin, ellei puhuja olisi ollut muutaman vuoden yli kymmenen? ”Ja aina kun saan niin oon harjannut hevosten suojia ja satulahuopia jos ne on ollut likaisia. Osaan siis kyllä tehdä kaikenlaisia asioita niin olisin varmaan just täydellinen Adelinelle!”
Yskäisin taas.
”Se on kiva kun oot autellut tallilla, mutta... -mutta on pitää vielä katsella jos tulee vielä muita hoitajaehdokkaita..”, musta ei tänään ollut edes aikuisen roolissa pahoittamaan Iisa-tytön mieltä ja sen sanottuani se pyysi sitten harkitsemaan edes sitä. Ja mä lupasin, vaikka tiesin, etten missään tapauksessa voisi ottaa sitä tammani hoitajaksi. En olisi uskaltanut antaa säikkyä puoliveristä edes tytön talutettavaksi.
Rauhan saatuani mä putsasin tamman kaviot loppuun ja sitten nappasin harjalaatikon syliini viedäkseni sen varustehuoneeseen. Palatessani huoneesta mä satuin huomaamaan tutun hahmon oikealla yhdessä karsinassa harjaamassa suomenhevosta. Mun ei oikeastaan siinä tilanteessa tarvinnut edes paljoa miettiä vaan mä kävelin karsinan suulle nojailemaan rennosti. ”Moikka”, tervehdin Ulrikaa ja tämä käännähti yllättyneenä ympäri. Brunette tervehti minua hymyillen, mutta selvästi hieman mietteliäänä. ”Jos sä oot vielä sitä mieltä, että haluaisit auttaa Adelinen kanssa edes silloin tällöin niin mun puolesta se vois olla aika okei”, tuumin ja haroin epäilevästi hiuksiani. ”Se on kyllä aika haastava hevonen ja sehän on tosi raaka vielä ratsastaessa, että eihän se mikään opetusmestari ole. Mä kaipaisin kyllä kuitenkin kovasti apua sen kanssa ja voithan sä vaikka alkuun edes vähän kokeilla onko se yhtään sulle sopiva hevonen”, kohautin olkiani hieman ja kun tyttö ei vastannut vielä mitään mä jatkoin vaan puhumista. ”Alkuunhan sen kanssa ei ratsastuksellisesti edes pysty tekemään paljoa kun se on aika tasapainoton ja voimaton, mutta voisin hyvin vaikka opettaa sua välillä. Että voit tulla joku päivä nykäisemään hihasta jos kiinnostaa kiivetä sen selkään. Pääsääntöisestihän mä etsin sille liikuttajaa.”
Sen sanottuani mä kävelin vaan pois karsinalta, koska yllätin ihan itsenikin, että noin vaan menin tuollaista sanomaan. Mähän etsin sille ns. kokoaikaista liikuttajaa. Jostain syystä kuitenkin edes satunnainen apu kuulosti paremmalta kuin hyvältä, edes näin alkuun.
|
|
Matias
Uusi ihmettelijä
Posts: 23
|
Post by Matias on Mar 13, 2017 12:57:41 GMT
4. Se kun mä tajuan tilanteen paremmin 13. maaliskuuta 2017
Mä olin ollut tekemässä pitkän päivän hevoshierojan hommissa. Tykkäsin siitä hommasta todella paljon, mutta kieltämättä siinäkin oli raskas puolensa, sillä osasi se osittain olla ihan fyysistäkin hommaa, vaikka oikeanlaisen tekniikan osasikin. Kävinhän mä salillakin, enkä todellakaan uskonut olevani edes rapakunnossa, mutta monen hevosen hierominen otti osittain voimille. Olinkin tyytyväinen kun pääsin viimein istahtamaan autooni ja nappaamaan puhelimen käteeni, johon oli ilmestynyt muutamia viestejä. Ensimmäinen oli Sannilta, jonka kanssa olin sopinut lähteväni kahville joku päivä. Olin tuntenut naisen nimittäin melkein lapsesta asti ja meillä oli aiemmin aina tapana käydä joka viikko syömässä jossain. Leikkiä, että meillä oli muka rahaa melkein liikaa. Ulkona syöminen oli ollut nimittäin opiskelijalle aika luksusta, koska pitihän meidän päästä aina oikeaan hienoon ravintolaan, eikä mitään hampurilaisia mussuttamaan. Nyt me nähtiin enää muutaman kerran kuukaudessa jos sitäkään ja ruoka oli muuttunut siihen jos ehdittäisiin edes kahvin ääressä näkemään.
Se oli sitä paljon kehuttua aikuiselämää, vaikka nyt mulla oli enemmän rahaa (tai siis ei oikeastaan kun mulle tuli Adeline).
Viestin näpyttelemisen sijaan mä nostin luurin korvilleni ja odotin piinaavasti kuinka puhelin piippasi kerta toisensa jälkeen ilman vastausta. Olin jo valmistautunut sammuttamaan puhelimen, mutta sitten puhelimesta kuuluikin iloinen ”moi!” ja se sai mut hymyilemään. ”Moi!” Mäkin sanoin ja purin alahuultani. ”Mun oli ihan pakko ilmoittaa vaan, että en kyllä tänään mitenkään ehdi sinne kahville. Työt venyi ja mun on ihan pakko mennä tallille hoitamaan omakin vielä..” ”Aa no höh”, Sannin äänestä häipyi salakavalasti koko iloisuus ja ääni paistoi enää harmitusta sävyssään. ”Pitää sit kattoo taas joku toinen päivä..” ”Joo.. ellet sä sitten halua tulla mun kanssa tallille?” lisäsin ja sain vastaukseksi täyden hiljaisuuden. Tiesin kyllä naisen ratsastustaustasta, sillä tuo oli nykyään ihan ratsastuksenopettaja kauempana ratsastuskoululla. ”Sähän sanoit aiemmin, että haluaisit nähdä minkä tapauksen mäkin olen mennyt ostamaan, joten nyt saisit kaksi juttua yhdellä iskulla.” ”Se kyllä kuulostais hyvältä!” Sannin iloisuus palasi. ”Tosin en varmaan jaksa katsoa koko aikaa sua jos ajattelit ratsastaa”, naurahdin siinä vaiheessa naisen vastaukselle. Aina yhtä kiva ja tosiaan, edes yksi parhaista ystävistäni ei tiennyt nykyisestä kammostani. ”Joo siis mähän ajattelin pistää sut sinne selkään. Sähän kaipasit haastetta elämääs.”
Taas hiljaisuus.
”Jos uskallat päästää mut sun tulevaisuuden kilpapelin selkään, niin mikä ettei!” Hymyilin, mäkin sain kaksi asiaa kerralla. Olinkin jo sammuttamassa puhelinta kun huomasin toisen viestin vieraasta numerosta. Se oli Ulrikalta. Sitä kuulemma kiinnostaisi aina silloin tällöin auttaa Adelinen liikuttamisessa ja se sai mut hymyilemään entistä enemmän. Nythän meni hyvin! Näpyttelin hyväksyvän vastauksen viestiin ja lisäilin tytön puhelimeni yhteystietoihin ihan varuiksi jos pitäisi joskus saada tähän yhteys.
Aika tarkalleen tunnin päästä mä seisoin maneesissa pitämässä Adelinen ohjista kiinni kun Sanni istui sen selässä mittailemassa jalustinhihnoja oikeisiin mittoihin. Tamma mupelsi kuolainta odottavaisena ja aavistuksen hermostuneena. Se taisi olla hermostunut vaan koska mä olin. Olin nimittäin ratsastuksellisen puolen huomioiden ostanut hevosen kuin sian säkissä. En voinut tietää sekoaisiko se ihan kokonaan kohta ja veisi Sannin sairaalakuntoon. Se olisi mun vika, mutta enhän mä uskaltanut mainita, etten ollut koeratsastanut sitä, saati ratsastanut sillä ollenkaan. Onneksi nainen oli taitava, mutta eniten mua pelotti ehkä se, että tajusin luvanneeni Ulrikalle, että hän saisi liikuttaa tammaa aina halutessaan. Entä jos hevonen olisikin ihan kamala niin enhän mä voisi edes päästää tyttöä sen selkään. Toisaalta mä siis olin helpottunut kun olin saanut Sannin ensimmäisenä selkään ennen Ulrikaa, mutta toisaalta mä pelkäsin parhaan ystäväni puolesta. Olinko mä mennyt jo liian pitkälle?
Päästin hieman haluttomasti Adelinen ohjista irti Sannin ollessa valmis, koska mun teki mieli jäädä roikkumaan niihin. Varulta, jos sattuisi jotain. Tamma kuitenkin lähti hyvin nätisti kävelemään korvat tötteröllä eteenpäin ja tunsin itseni vähän tyhmäksi kun hevonen vain käveli reippaana -mutta rennosti eteenpäin. Silloin halusin antaa Adelinelle mahdollisuuden, sillä jos estäisin tämän niin veisin kaiken siltä pois. Mähän olin ostanutkin sen, jotta se saisi sen -mahdollisuuden. Seurasin tarkkaavaisena ratsukon työskentelyä ja huomasin kyllä heti, että hiirakolla oli tosi vähän voimia, eikä sitä todellakaan saanut kovin lyhyeen muotoon. Kyllä se peräänantoon meni yllättävän helposti Sannin kanssa, mutta varsinkin kaarteissa huomasin heti, että sen tasapaino oli aika surkea. Eihän se pysynyt yhtään suorana, vaan se meinasi koko ajan kaatua lapojensa päälle. Vauhti taas meinasi kasvaa koko ajan ihan liikaa, sillä tasapainon puutetta hevonen yritti kompensoida vauhdilla. Se yritti vain juosta kovaa. Sellaisina hetkinä huomasin, että olin lopettanut hetkeksi hengittämisen. Laukan aikana hevonen innoissaan yritti pukitella ja lähteä vielä kovempaan vauhtiin, mutta onneksi Sanni oli taitava ja sai tammaa asettumaan aloilleen. Tajusin kyllä silloin, että hevonen todella kaipasi lisää liikuntaa. Se näytti lähes rakastavan työntekoa. Ajattelin lähettää myöhemmin Ulrikalle viestiä, että jos liikuttaa Adelinen, niin juoksuttaa sitä ensin liinassa hetken niin pahimmat pöllöilyt lähtevät pois.
Ei Sanni hiirakolla kauaa voinut mennä, sillä se oli ihan hiessä jo puolentunnin jälkeen. Silti hevonen ei olisi voinut näyttää sillä hetkellä tyytyväisemmältä.
”Siis oot sä kyllä tosiaan ostanut hevosen”, Sanni totesi vakavana. Mä nyökkäsin. ”Kyllä tää nyt tuntuu osaavan, mutta eihän tällä oo yhtään lihaksia ja sit tällä on vielä energiaa kuin duracell-jäniksellä.” ”Siinä on täysiveristä...”, kohautin olkiani ja Sanni mulkaisi mua mietteliäänä. ”Sun pitäis liikuttaa tätä enemmän”, ystäväni sanoi kuitenkin suoraan ja mä mulkaisin sitä takas. ”Mä liikutan sitä paljon jo, ei se jaksa mahdottomia.” ”No enemmän kyllä”. ”Sain sille toisen liikuttajan jo..” Siinä vaiheessa mä odotin muita kärkkäitä kommentteja, mutta sainkin naiselta vain hyvän tahtoista naljailua kuinka epäsiistissä kunnossa hevonen oli: ylipitkä harja, joka roikkui hevosen kaulan oikealla puolella ja sitä ei varmaan oltu edes siistitty aikoihin. Kuulemma hevonen olisi pitänyt klipatakin vielä kun siitä lähti ihan kamalasti karvaa ja kun sitä oli tarkoitus treenata niin se olisi helpompi kuivattaa. Kaikenlisäksi Adeline näytti kuulemma ihan vauvahevoselta vielä.
Mä olin samaa mieltä siihen klippauskohtaan saakka. Ei mun sitä kannattanut klipata, ellei Ulrika pääsisi useammin tamman selkään ja mä... mä en vaan pystynyt treenaamaan sitä tarpeeksi.
|
|
Matias
Uusi ihmettelijä
Posts: 23
|
Post by Matias on Mar 26, 2017 20:18:47 GMT
Kuvasta kiitokset Tea(linet), J.(värit), Viiru(tausta)
|
|