|
Post by Víva on Jan 31, 2017 16:02:48 GMT
Ryövärin Antisankari Suomenhevonen, ori Ko: HeB , Re: 100cm
Komea suomenhevosori, joka lyö itseensä katseet varsin erikoisen värinsä vuoksi. Fiksu ja kiltti, ratsastaessa helposti hermostuva ja jännittyvä tapaus
|
|
Ulrika
Uusi ihmettelijä
Posts: 52
|
Post by Ulrika on Feb 5, 2017 9:54:29 GMT
1HM - Ensimmäistä kertaa Santtu
Hennon lumisateen valkoinen huntu leijui tarhojen yläpuolella. - Santtu tarhaa tuolla, Víva osoitti tallipihan poikki metsän reunalla olevaa tarhaa, jonka portilla piirtopäinen suomenhevonen ja pilkullinen poni kinasivat samasta heinäkasasta. Toisen niistä minä tunnistin heti Santuksi. - Santtu taitaa vähän ojentaa Iiroa, meidän uusinta ponia. Se tuli vasta muutama päivä sitten ja on ruunaamisesta huolimatta aika isoegoinen, Víva pyöräytti silmiään. Pikkuruinen poni näytti tosiaan huvittavalta pullistellessaan sitä puolet isommalle, rotevalle suomenhevoselle. - Ihana! Hitsit jos mäkin olisin vielä poniratsastaja, naurahdin. Pujahdin Vívan perässä tarhaan. Hevoset unohtivat nopeasti kiistaa aiheuttaneen heinäkasan ja lähtivät valumaan tarhan portille. - Tämä pieni vekkuli on tosiaan Iiro, ja toi puoliverinen on Arttu, Víva esitteli. - Santtuu, tuus säkin moikkaamaan hoitajaasi! Santtu oli jäänyt muutaman askeleen jälkeen vielä itsepintaisesti heinäkasan vierelle ja katseli meitä korvat hörössä. - Santtu on ihan täyspäinen hevonen, vaikka ori onkin. Mutta aika topakkakin sen kanssa joutuu kyllä välillä olemaan. Taputtelin Santun maitokahvin väristä kaulaa tyytyväisenä. Hevonen oli huippusöpö ja huomaavainen! Se nuuski minut päästä varpaisiin ja tarjosipa muutaman pusunkin.
Minä olin tyytyväinen ja ylpeä päästessäni harjaamaan Santtua omaan karsinaansa. En onneksi ollut onnistunut karkuuttamaan sitä, vaikka Víva olikin varoitellut sen olevan aika terhakka talutettava. Ori pyöritteli uteliaana korviaan ja kuikuili karsinan kaltereiden välistä pesupaikalla seisovaa samppanjanväristä tammaa lämpimästi hörähtäen. - Santtu taitaa olla ihastunut, virnistin pesukarsinassa hääräävälle tummahiuksiselle pojalle. - Santtu taitaa olla ihastunut kaikkiin tän tallin tammoihin, poika virnisti takaisin ja esitteli itsensä Pyryksi. Hevonen puolestaan oli hänen omansa, nimeltään Fanni. Mittailin katseellani kiiltäväturkkista tammaa, jolla oli mustat jouhet ja vartalossaan muutama epäsäännöllinen, valkoinen laikku. - Se on kyllä nätti, hymähdin. Fanni tuntui nauttivan veden lotinasta ja letkun lämpimästä hieronnasta alahuuli lerputtaen. - Jep, eikä ulkonäkö petä ollenkaan. Fanni on varmasti maailman kiltein hevonen, Pyry hymyili tyytyväisenä.
Kun myös muut hevoset alkoivat valua sisälle tallin, minä olin saanut Santun puunausoperaation päätökseensä. Ori oli todella asiallinen käsiteltävä, enkä oikeastaan ensinäkemältä olisi sitä edes oriksi uskonut. Se tunki päätään karsinan kapeasta ovenraosta ja yritti hamuta loimitangolla roikkuvaa tummansinistä toppaloimea. - Höpsö, toruin sipaisten etusormellani Santun pehmeää turpaa. - Onko nälkä? Kaivoin taskuani ja löysin sieltä muutaman Santulle varaamani porkkananpalan. Ori höristi innostuneena korviaan ja nappasi porkkananpalat salamana kämmeneltäni. Tyytyväinen rouskutus täytti muutoin hiljaisen tallikäytävän, kun jauhoi porkkanoitaan suu vaahdoten. - Tästä ollaan sitten muille ihan hiljaa.
Santun karsina tuntui olevan lähellä melkein kaikkea. Se sijaitsi kaksisiipisen tallirakennuksen risteyskohdassa, ja vain muutaman askeleen päässä varustehuoneesta, ilmoitustauluilta ja tallituvasta. Jokaisen karsinan oveen oli nastoitettu laminoitu kyltti, jossa luki hevosen sukupuoli, nimi, syntymäaika, hoito-ohjeet ja mahdollinen hoitaja. Santun kyltin hoitaja -kohta oli vielä tyhjänä, mutta oletin, ettei minua oltu vielä ehditty päivittämään, olihan tämä vasta ensimmäinen hoitopäiväni. Kiikutin Santun harjapakin varustehuoneeseen hyllylle, jossa oli jo valmiiksi siisti rivi erivärisiä harjapakkeja. Hyllyn alareunassa luki valkoiselle teipille kirjoitettuna hevosen kutsumanimi, jonka yläpuolelta löytyi harjapakki ja alapuolelta suitsikoukku. Hevosten satulat olivat vastakkaisella seinustalla, kolmessa rivissä leveillä satulatelineillä. Varustehuoneen nurkassa oli lavuaari, jonka metalliseen pohjaan kumahti satunnaisesti muutamaa vesipisara. Ikkunasta avautui luminen tallipiha, ja näkymä suoraan Santun tarhalle. Vekaravaara tuntui niin kotoisalta, että olisin voinut vain istahtaa ikkunasyvennykseen ja jäädä katselemaan tangossaan eleettömästi roikkuvaa Runebergin päivän lippua.
Kourallinen talliväkeä oli levittäytynyt sohville istumaan ja odottamaan keittiötasolla porisevaa kahvipannua. Víva pyöritteli silmiään nuorten ylitsevuotavalle huumorintajulle ja räkättävälle naurulle. Tunsin itseni aivan uudeksi, pieneksi tallitytöksi pujahtaessani äänettömästi tallituvan ovenraosta sisään. - Moikka! Onko Santtu ollut kiltisti? Víva kysyi hymyillen. - Joo, sehän oli ihan tosi kiltti. Mä oikeastaan olin varautunut sellaiseen enemmän junttimaiseen oriin, naurahdin vilkuillen varovasti sohvalla tiiviisti istuvaa lössiä, jonka tasainen puheensorina oli hiljennyt minun saavuttuani. Joukon reunimmaisena istui myös Pyry, joka väläytti minulle varovaisen hymyn. - Tässä on tosiaan yksi meidän tuoreista hoitajista, Ulrika. - Víva esitteli minua. - Meillä on ollut tapana julistaa hoitaja hoitajaksi vasta ekan tallikerran jälkeen, jotkut kun jättää hoitajahakemuksen, mutta eivät koskaan ilmaannu paikalle. Kaivakaapas mulle jostain ne hoitajalistat.. Víva pyöräytti tuolinsa ympäri ja alkoi kaivamaan piirongin puulle ja paperille tuoksuvia laatikoita. - Tässä, hän sanoi ja leväytti pöydälle tietokoneella rakennetun taulukon, johon oli listattu kahteen sarakkeeseen hevosten nimet ja hoitajat. - Tuohon allekirjoitus, niin olet virallisesti Santun hoitaja, Víva osoitti tyhjää saraketta, joka oli Santun nimen kohdalla. Minä raapustin siihen suttuisen puumerkkini, vaikka käteni tuntui tärisevän jo silkasta ahdistuksesta, sillä kaikkien hiljaiset katseet olivat nauliintuneet minuun. - Loistavaa, tervetuloa talliporukkaan! Víva julisti, ja sain osakseni myös pienet ablodit muulta talliporukalta. Tunsin itseni niin hämmentyneeksi, mutta samalla myös äärettömän innostuneeksi. Olisin kovasti halunnut rynnätä tottuneesti muiden perässä varustehuoneeseen, napata Santun varusteet ja lähteä yhdessä ratsastamaan lumipeitteiselle ratsastuskentälle. Tiesin kuitenkin, ettei heti ensimmäisellä kerralla hevosen selkään hyppääminen olisi suotavaa, joten vannotin kovasti itselleni, että pääsisin mukaan jokin toinen kerta. Sen sijaan tummatukkainen, Camillaksi esittäytynyt hymyilevä nainen kutsui minut kanssaan tutustumaan omaan ratsuponitammaansa Riiaan, johon suostuin tietenkin ilomielin.
Lunta oli alkanut tupruttaa jälleen suurina hiutaleina ja tallipihalla tuoksui kodikas hevonen. Kaikki hajaantuivat omien hevostensa tarhoille rennosti rupatellen, ja minä tunsin jo onnellisesti olevani osa Vekaravaaran talliporukkaa.
|
|
Ulrika
Uusi ihmettelijä
Posts: 52
|
Post by Ulrika on Feb 27, 2017 18:02:16 GMT
2HM - Houkutuksia
Vekaravaaraan oli putkahdellut uusia hevosia jo kourallinen muutaman viikon aikana. Samalla ovenavauksella oli siunaantunut myös sopiva kööri uusia hoitajia niin uusille, kuin vanhemmillekin poneille. Minä olin mennyt nimissä sekaisin jo aikoja sitten, sillä kahdelle viimeisimmälle hevostulokkaalle ei oltu edes vielä päätetty varsinaista kutsumanimeä. - Oletteko te jo nähneet sen russin? Se on aivan supersöpö! Sanja huokaisi istuskellen taukotuvan sohvalla selaten Fionan ja Nessun päiväkirjaa, oikeastaan paljolti sen sisältöön keskittymättä. - Mä olen nähnyt vaan sen Matiaksen hevosen, Adelinen. Sekin on kyllä kamalan nätti, minä mutisin. Tuntui, etten ollut käynyt Vekaravaarassa aikoihin muutoin kuin vain pyörähtämässä Santun tarhalla. Vaikka tiesinhän minä, että laittaisin itseni aika äärirajoille ottaessani vastuun hoitohevosesta samaan aikaan kirjoitusten ja muun elämän kanssa. - Mä en voinut vastustaa sitä russia, pienet ponit on mun heikko kohta, Camilla virnisteli. - Mun oli pakko, pakko pyytää sitäkin vielä hoidokiksi Riian rinnalle. Ja ainiin, me ristittiin se Moonaksi! - Aijjai, mä voin kertoa, että kahdessa hevosessa on työtä! Sanja kutristi kulmiaan. - Kyllä mä pärjään! Sitä paitsi ottihan Pyrykin sen nuoren estehevosen projektikseen, Camilla vakuutteli. - Hah! Vivan pitäisi hankkia ennemminkin sellaisia äksyjä tuntsareita. Eihän tästä tule mitään kun koko talli on täynnä kivoja hevosia! Sanja nauroi. - Mutta Ulle, sullahan on vain Santtu. Matiashan haki sille Adelinelle liikuttajaa, mene sä, Camilla vilkaisi minua kohottaen vihjailevasti kulmiaan, olinhan kehunut kepeää, harmaata tammaa nätiksi. - Ääh, no en mä tiedä. Eiks se ole aika raakakin? Enkä mä ehtisi aina liikuttamaan sitä. Vaikka olishan se aika siistiä, pureskelin alahuultani, mutten voinut estää hymyä leviämästä huulilleni. - Sun täytyy kysyä Matiakselta! Camilla kannusti.
Santtu haukotteli suuresti ja näytti aivan maailman säyseimmältä hevoselta, vaikka se oli muutama päivä takaperin onnistunut miltei karkaamaan minulta tuodessani sitä tarhasta talliin. - No sua ei ainakaan turha stressi paina, hymähdin silittäen oriin turpaa hieman sieraimen vierestä. Mielestäni se oli siitä kohtaa kaikkein pehmoisin ja käteni mahtui juuri sopivasti liukumaan samettisen ohutta karvapeitettä pitkin. Santtu pyöritteli tyytyväisenä korviaan ja kuunteli satunnaisiä pärskähdyksiä ja kolahduksia, joita tallikäytävältä kuului. Ratsastustunnit alkaisivat pian, mutta olin onnekseni tuntilistoista katsonut, ettei Santtu mennyt tänään mitään, joten voisin paapoa sitä huoletta vaikka koko päivän. - Kentällä oli aika kiva hanki. Haluaisitkohan sä päästä vähän sinne purkamaan virtoja. Ei me varmaankaan maneesiinkaan päästä.. pohdin ääneen, vetäen sualla pitkiä vetoja Santun selän päältä. Santtu vilkaisi minua tuuheiden silmäripsiensä alta, ja alkoi sitten raahnuttamaan ruokakipponsa reunaa. Myöntävä vastaus siis. Moikkasin hymyillen talliin tullutta tyttökööriä, jotka suuntasivat vastapäisen Artun karsinalle. - Mä hyppäsin Artulla viime viikollakin. Se on kyllä esteillä niin huippu! Jotkut kai pitää sitä vaikeana, mutta sitä pitää vaan osata ratsastaa istunnalla, eikä saa jäädä vetämään. Muuten takapuoli lentää, yksi tytöistä puhui asiantuntevasti ja houkutteli puoliveriruunan karsinan ovelle. - Mä meen aina vaan jollakin Hertalla tai Anniella. Olisi jees saada joskus jotain kunnon hevosiakin! toinen tytöistä tuhahti. He olivat ilmeisesti suuntaamassa reilun tunnin päästä alkavalle estetunnille, ainakin puheista ja varusteista päätellen. Minusta päätalli tuntui kamalan tyhjältä, sillä en oikein tuntenut tuntilaisia tai uusia hoitajia. Yksityishevoset olivat siirtyneet yksityistalliin tänä aamuna, joten minulle tutut kasvot olivat loikanneet tallipihan toiselle puolelle.
Kutitin sormellani Santun suupieltä, jolloin kuolaimet sujahtivat kätevästi sen kellertävien hampaiden välistä. Rapsutin oria korvan takaa ja kiinnitin leuka- sekä turpahihnan. Olin näprännyt ohjat irti ja jättänyt ne roikkumaan karsinan oven edessä olevaan koukkuun. Liinan pujotin vastakkaisen puolen kuolainrenkaasta niskan yli ja lopulta toisen kuolaimen kautta käsiini. Kiedoin liinan siistille lenkille ja taputin Santun kaulaa. - Eiköhän sitten mennä, maiskautin huuliani. Minun ei tarvinnut turhaan liinasta nykiä, sillä Santulla tuntui olevan jo kova kiire hommiin. Kaviot kopisten se pyrki melkein painamaan minun ohitseni, mutta onneksi se saisi pian purkaa ylimääräistä pöllöenergiaansa liinassa, eikä esimerkiksi ratsastustunnilla.
Vekaravaaran kenttä oli todella suuri, varsinainen kilpakenttä, ainakin mitä olin tottunut itse näkemään. Kinokset sädehtivät lämpimän keltaisina, auringon pikkuhiljaa laskiessa horisontin taa. Puiden pitkät varjot kaatuivat lähes koskemattomalle hangelle. Ainoastaan aidanviertä kulki kapea, muutaman päivän vanha ura, joka kaarsi muutaman pyöreän ympyrän porttipäätyyn. Santtu venytti kaulansa pitkäksi ja päästi ilmoille äänekkään ja pitkän hirnunnan. Kentän toisessa päässä tanssahteleva musta hevonen katsahti äänen suuntaan. Nehän olivat Sanja ja Fiona! Huiskutin kättäni näille tervehdykseksi, ja päästin Santun kävelemään vähitellen suurenevalle ympyrälle. Päätin jäädä porttipäätyyn juoksuttamaan, vaikka kentän kokoon suhteutettuna liinan antama tila oli vain ehkä tuskin vaivaisen neljäsosan. Santtu upposi paikoittain polvia myöten lumeen, mutta se ei tuntunut sitä haittaavan. Melko innokkaasti se nosteli jalkojaan, ja otti välillä muutamia lennokkaita raviaskeliakin, lumen pöllytessä sen kavioista. Hieman minua jännitti, kuinka se käyttäytyisi, sillä en ollut koskaan aiemmin oikeastaan edes uskaltautunut liikuttamaan Santtua. - Ra-vi, tavutin napakasti, mutta Santtua ei yhtä napakasti olisi tarvinnut käskeä. Se syöksähti pienen pompun saattelemana laukkaan, jota seurasikin vähän pelottavankin mojovat pukkisarjat. Saatoin vain olla onnellinen, etten ollut kyydissä! Santtu vinkui innosta ponnistaessaan kerta toisensa jälkeen takajalkansa pehmeään lumeen ja ottaessaan vauhtia uuteen pyrähdykseen. Yritin ensin hidastaa oriin tahtia, mutta tarkemmin ajateltuna se tuntui melko mahdottomalta. Vilkaisin Sanjaa ja Fionaa, mutta musta täysiverinen ei tuntunut pistävän Santun riehumista pahakseen. Siispä päätin antaa Santun rauhassa juosta sen verta kuin tahtoi, jonka jälkeen sillä ehkä olisi hieman rahkeita keskittyä työskentelyynkin.
- Santtuhan veteli melkoista kyytiä! Sanja uskaltautui tuomaan Fionan porttipäätyyn, kunhan Santtu oli hieman rauhoittunut. Lopulta ori ravasikin suhteellisen nätisti liinan päässä kaulaansa venytellen. Sen turpa jätti hankeen pehmeitä uurteita, jotka kuitenkin rikkoontuivat pian kavioiden sekoittaessa lumen hennoksi hileeksi, joka tamppautui vähitellen epämääräisen ympyrän muotoiseksi uraksi. - Joo, todellakin! Onneksi se rauhoittui! Mä jo mietin, ettei se hidasta ollenkaan. Enpä olisi halunnut olla selässä, nauroin takaisin. Pystyin jo huokaisemaan helpotuksesta, sillä Santtu tuntui jo olevan ihan asiallinen, eikä minun tarvinnut enää jännittää sen karkuuttamista tai rikkomista.
Santun turkki oli kastunut lumessa riekkumisesta. Olin hakenut satulahuoneesta pyyhkeen ja hankasin sillä nyt oriin pyöreää vatsaa. Santtu tuntui pitävän siitä, ja se värisytti tyytyväisenä ylähuultaan ja kurotteli välillä raahnuttamaan minuakin vastapalvelukseksi. - Höpsö, minä sipaisin sormellani sen turpaa. Heitin tummansinisen fleeceloimen sen selkään ja tarjosin muutaman sokeripalan toppatakkini taskusta. Santtu vei melkein hanskanikin napatessaan ahnaasti sokeripalat rukkasteni nahkaiselta pinnalta. - En mä voi sulle enempää antaa. Susta tulee hirveä herkkupeppu, hymyilin Santun tunkiessa turpaansa syliini ylimääräisten sokeripalojen toivossa. - Mulla taitaa muutenkin olla pahana tapana tarjota sulle jotain melkein aina kun nähdään.
Kolmeen riviin asetetut satulat loistivat varustehuoneen kelmeässä valossa. Hankasin kosteaa pesusientä syvässä, pyöreässä purkissa olevaan satulasaippuaan, ja sen jälkeen Santun suitsien poskihihnaan. Santun suitset olivat hyvässä kunnossa, kuin uudet, etenkin perusteellisen puhdistuksen jälkeen, vaikka itse sanonkin. Kiinnitin ohjat takaisin paikoilleen ja ristitin auki olevat remmit siististi yhteen. - Moikka, tasainen miesääni kuului varustehuoneen ovelta. Se oli Matias, joka kantoi Adelinen harjapakkia, enkkuvilttiä sekä suitsia. - Moi, minä hymyilin. Olin oikeastaan jo kokonaan unohtanut Adelinen, mutta se palasi Matiaksen myötä oitis mieleeni. Olin niin monta kertaa kuitenkin miettinyt, ettei minulla todella ollut aikaa ryhtyä ainakaan täysipäiväiseen hoitajanpestiin. - Haitko sä sille Adelinelle liikuttajaa? en minä voinut hillitä itseäni. - Joo, Matias kohotti hieman yllättyneenä kulmiaan. - Jotakin, joka voisi liikutella tota Adelinea aina välillä. Minä nyökkäsin hymyillen, sillä en oikein tiennyt mitä sanoa. - Voi hitsit, se Adeline vaikuttaa jotenkin niin kivalle. Mutta onhan mulla toi Santtukin.. minä mietiskelin. - Ja mä aion pitäytyä siinä. Vuorostaan Matias nyökkäsi. - Mutta jos sä et löydä ketään, niin mä voisin ehkä mahdollisesti joskus kokeilla sitä. Tai auttaa sen kanssa. Enhän mä mikään erityisen hyvä ratsastaja ole, mutta.. niin.
|
|
Ulrika
Uusi ihmettelijä
Posts: 52
|
Post by Ulrika on Mar 13, 2017 17:46:55 GMT
3HM - Älä huoli, Santtu
Puhdistin silmälasieni linssin kulmaa ja asettelin ne sitten kaappini pohjalle viikatun toppatakin päälle. Viereisestä ikkunasta loistava valo sai rinnuksissa koristavan Spooksin logon ja takin liukkaan pinnan kiiltämään, ennen kuin se peittyi suljetun kaapinoven varjoon. - Aiotko ratsastaa Santulla? Víva kohotti kulmiaan kiinnostuneena, kun minä painoin jännittyneenä kypärän päähäni. - Joo, mä ajattelin vain vähän kokeilla, hymyilin. Olinhan minä toiminut Santun hoitajana jo jonkin aikaa, vaikka varsinaisia hoitopäiviä minulla ei ollutkaan takana kovin montaa. - Voi kun kiva! Víva hymyili takaisin. - Se on varmaankin ihan täysipäinen näin tuntiviikon jälkeen, mutta hyvähän sen kanssa on aina olla vähän varuillaan. Sä voitkin varmaankin sitten hakea sen itse sisään? Minä nyökkäsin. Vívan sanat saivat kuitenkin sydämeni hypähtämään. Kyllähän minä tiesin, ettei Santtu mikään automaatti ollut, mutta minusta olisi ollut äärimmäisen kiusallista pudota ensimmäisellä ratsastuskerralla tai todeta, etten pärjäisikään äkkipikaiselle oriille.
Tallissa oli hiljaista. Vain Adeline ja Luna seisoivat karsinoissaan tallikäytävän toisessa päässä, laskiessani Santun varusteet sen oven eteen. Santulla oli tummanvihreä satulahuopa pehmustettu kouluvyö. Ruskean harjapakin kylkeen oli kirjoitettu selvillä tikkukirjaimilla Santtu. Nappasin oriin riimun karsinan ovesta ja lähdin se olallani päättäväisesti kohti Santun tarhaa. Pakkasta ei ollut nimeksikään, ja vesipisarat putoilivat tallin katonräystäille valuneista lumikinoksista, muodostaen seinän viereen rosoisen puron. Kovapintaisiksi vesikiteiksi pakkautunut lumi rätisi saappaideni kantojen alla kulkiessani loivasti kiemurtelevaa, edellispäivän kinttupolkua tallipihan poikki. - Santtuu! huhuilin jo tarhan portilta. Ovi höristi korviaan, ja heti minut huomatessaan se lähti uteliaana valumaan portille päin. Niin tekivät myös oriin tarhakaverit, Arttu sekä Iiro. Koko kolmikko olisi tapansa mukaan ilmeisesti halunnut jo talliin, mutta minä nappasin Santun riimunaruni päähän ja maiskutin sen matkaani. - Sori, Víva hakee teidät myöhemmin, pudistelin päätäni Iirolle, joka vikkelänä pikkuponina melkein onnistui livahtamaan ramasta raosta Santun kanssa. Pyöräytin orin nopeasti kohti tallia ja tarkkailin sitä siltä varalta, että se aikoisi tehdä jotain typerää. Santtu kuitenkin käveli kiltisti rinnallani, korvat valppaasti pyörähdellen. Se näytti kuitenkin melko rennolta, joten ehkei sillä ratsastettaessakaan olisi ylimääräistä pöllöenergiaa. Hyvä!
Suin Santun nopeasti läpi ja asettelin tummanpuhuvan koulusatulan sen selkään. Santtu hamusi karsinansa kalteriin solmittua riimunarua, jonka toinen pää oli kiinnitetty sen päitsiin. - Turha yrittää karata, kutristin hevoselle kulmiani, samalla kun vedin satulavyötä tasaisesti kireämmälle. Santtu ei paljoa satuloinnista välittänyt, mitä nyt hieman pyöritteli hermostuneena korviaan ja vilkuili minua kulmiensa alta. - Hyvä poika, kehaisin lopuksi taputtaen Santun kaulaa. Olin kietonut sen pitkän harjan siistille sivuletille, joka seurasi kaarevasti kaulan linjaa, ja laskeutui sitten ohenevana nuorana oriin lavalle. Minua jännitti ihan kamalasti, ja toivoin tosissani, että maneesissa ei olisi ketään, jos jokin (tai kaikki) sattuisi menemään mönkään. Näpräsin Santun ohjia käsissäni ja vilkuilin sen turpaa, joka keikkui olkapääni yläpuolella reippaan käynnin tahtiin. Santtu taisi tietää, että nyt oltiin menossa töihin. Sen leppoisahko olemus oli jo tyystin kadonnut, ja se kantoi itseään ylväästi, ja ikävä kyllä, aika orimaisesti. - No niin, mennääs nyt vaan, mutisin jännittyneenä.
Yritin pitää itseni tyynenä kaikin keinoin. Hyräilin Santulle tämän hetkistä lempikappalettani, New Mania, ja paatuneena Ed Sheeranin fanina yritin kuvitella hänen sumuisen äänensä kaikumaan päähäni leveän brittiaksentin sävyttämänä. Santtu käveli reippaasti ja sen selkä keinahteli pehmeästi puolelta toiselle. Askeleet tumahtelivat hieman muuta pohjaa tiiviimmäksi tamppautuneelle uralle ja ilmastointi humisi hiljaa. Muutoin maneesissa oli hiljaista, ja olin tyytyväinen, ettei kukaan ollut sattunut sinne samaan aikaan. Keräsin ohjat kevyelle tuntumalle, ja sain Santunkin terästäytymään. Se nakkeli ensin niskojaan ja rikkoi tahtinsa, mutta asettui sitten terävään pyöreään käyntiin. Ori tuntui herkältä ja kuuliaiselta, ja sen elastinen askellus toi mieleen vähän islanninhevosen. - Kai sulta oikeaakin liikettä löytyy? kuiskasin oriille. Pikkuhiljaa jännitykseni alkoi hellittää. Santtu oli pehmeä ja herkkä, oikeastaan aika miellyttävä ratsastettava. Se käänsi korvansa rennosti minua kohti ja liikutteli eläväisesti kuolaintaan.
Santun ravi oli pieni ja tasainen. Vaatiessani siltä asioita, huomasin oriin hieman jännittyvän ja keräävän itsensä liian lyhyeksi. Yritin pitää kevyen tuntuman ja ratsastaa sitä ohjalta hieman pidemmäksi, mutta oikeastaan se sai Santun vain juoksemaan kovempaa. Työskentelin rennosti suurilla ympyröillä yrittäen saada oria hieman pidemmäksi ja rennommaksi. Santtu kyllä taipui kauniisti kaulastaan ja vartalostaan, mutta aivan rehellisesti se ei liikkunut oikein päin. Siinä hetkessä maneesin ovi jymähti. Santtu teki pienen sivuloikan pysähtyen sitten puhaltamaan paksua höyryä sieraimistaan. - Soo, ei sieltä kukaan varmaankaan tule syömään sua, minä puhelin matalalla äänellä silittäen Santun pörröistä kaulaa. - Ai anteeksi. Mä luulin, ettei täällä ole ketään, se oli Pyry. - Tänne muuten saisi valotkin tosta oven takaa, poika virnuili pitäen vieressään nuokkuvan Fannin ohjia. Perässä tuli hymyileväinen Sanja, ilman hevosta ja ratsastustamineita tosin. - Aijjaa, noh ensi kerralla ehkä. Täällähän on ihan valoisaa, minä naurahdin hieman nolostuneena ja ohjasin Santun käynnissä takaisin uralle. - Mä en tiennyt, että sä ratsastat jo, Sanja sanoi ja asettui istumaan katsomoon, toisiksi ylimmälle riville asetetun styroksilaatan päälle, jonka oli kai tarkoitus toimittaa takapuolenlämmittimen virkaa. - No mä ajattelin vähän kokeilla. En mä aiemmin ole tän selässä käynyt, selitin. - Mä luulen, että nyt jotain tapahtuu kun te tulitte. Tähän asti on mennyt ihan ok, vaikka enhän mä ainakaan vielä tätä ihan oikein saa kulkemaan, mutta ehkä joskus. Mutta hei, laita ovi kiinni.
Santtu hypähti innostuneena asettaessani laukkapohkeet pehmeästi sen kyljille. Se huiskautti häntäänsä ja siirtyi tasaisesti pyörivään, joskin hieman tikittävään laukkaan. Yritin keskittyä pitämään vauhdin sopivana, sillä Santtu tuppasi edelleen hieman jännittymään ja kiihdyttämään tahdiltaan turhan reippaaseen laukkaan. Selässä oli kuitenkin mukava istua, sillä Santun jalat tuskin irtosivat maasta, vaikka varsinaisesti se ei ainakaan kilpailuissa tulisi ajamaan etuamme. Minä annoin Santun jatkaa suoraan uraa pitkin peilien ohi, josko se suoralla uralla olisi hieman tohtinut venyttää askeltaan. Ori höristi korviaan ja pidensi kuin pidensikin askeltaan pitkällä sivulla. - Sehän näyttää ihan kivalta, Sanja tokaisi vielä katsomosta, laukatessamme kaarevalla tiellä toisen päädyn läpi. - Se on ihan jees. Vaikka vähän hakemista tämä tuntuu olevan vielä, hymähdin katsoen Santun tahdikkaasti keinuvaa kaulaa edessäni. Uralla laukkaaminen sai sitä hieman pitenemään, eikä se enää jäkittänyt liikettään ylöspäin yhtä pahasti. - Tää jää helposti niin lyhyeksi.
Jätin uran vapaaksi Fannia ja Pyryä varten. Kullanhohtoinen tamma siirtyi kevyesti ponnahtaen ilmavaan raviin, Pyryn noustessa tahdin löydettyään jalustimille seisomaan kevennyksen pehmeään tahtiin. Minä valutin ohjat sormieni välistä antaen Santun hieman venyttää kaulaansa. Pidin kuitenkin kevyen tuntuman siltä varalta, että ori vaikka säikähtäisi jotain. Santtu pärskähteli äänekkäästi ja ravisteli päätään niin, että suitsien soljet kilisivät toisiaan vasten. Maneesi kaikui taputuksistani, jotka suuntasin oriin kaulalle. Ei se juurikaan ollut hionnut, mutta ainakin Santtu oli saanut jotakin liikuntaa, mikäli sen oli määrä suunnata ratsastustunneille seuraavana päivänä.
Saatoin vihdoin huokaista helpotuksesta. Santtu ei ollut heittänyt minua maneesin hiekkaa maistelemaan ainakaan ensimmäisellä ratsastuskerralla. Tästä oli hyvä jatkaa! Puhelin oriille rennosti samalla purkaessani lettiä sen pellavanvaaleasta harjasta. Pesukarsinan kiinnitysketjut kolisivat Santun nykiessä niitä edestakaisin. Sulanut lumi ja sen alta paljastunut hiekka olivat maalanneet orin valkosukkaiset jalat läpikuultavan ruskeaksi, joten olin päättänyt vältellä puuduttavaa harjaus- ja kuivatusoperaatiota pesemällä vuohiset saman tien vesiletkulla. Näin keväisin ja syksyisin kun hiekka tuppasi kertymään ikävästi jalkoihin ja hankaamaan tai aiheuttamaan riviä.
Hoitopuuhissani, minut yllätti tuttu, matala miesääni, joka kuului Matiakselle. - Moi, minä tervehdin häntä hymyillen. Santtu kerjäsi Matiakselta rapsutuksia malttamattomana, ja yritti töniä tätä kumoon tylsyyttään. - Santtu, äläs viitsi! minä murahdin ja suuntasin sitten katseeni takaisin Matiakseen. Sydämeni alkoi pamppailla, sillä asia todennäköisesti koski, tai ainakin toivoin sen koskevan Adelinea. - Niin, mä tosiaan ajattelin, että mä mielellään ottaisin sun avun vastaan Adelinen kanssa, Matias kohautti hymyillen harteitaan. - Että jos joskus haluaisit kavuta sen selkään, niin tuu nykäisemään hihasta. Oikeastaan sille on ollut parikin halukasta jo, mutta olin ajatellut antaa sen sun ja ratsastuksenopettajatuttuni Sannin huomaan. Liikutettavaksi siis, itse kun en aina ehdi, Matias köhäisi. Minä en saanut sanaa suustani. - Tottakai, henkäisin sitten. - Loistavaa, mä autan mielelläni! Matias nyökkäsi tyytyväisen näköisenä, ja huikkasi vielä perään, että voisin hypätä Adelinen selkään heti, kunhan ehtisin. Minua huimasi. Oikeastaan olin vähän epävarma mitä olin edes tekemässä, Adeline kun oli nuori ja täräkkä tamma, eikä minulla varsinaisesti ollut kokemusta nuorten hevosten kouluttamisesta tai eteenpäinviemisestä, vaikka niiden kanssa olin ratsastajanurani aikana jonkin verran puuhaillutkin. Minun täytyisi varmaankin vaihtaa koulukirjat hevostietokirjoihin! Santtu katsoi minua yhtä hyväntuulisena kuin äskenkin. Se taisi jo olla oppinut, että minulta saa päivän päätteeksi aina herkkuja, sillä se tuuppi käsiäni hellästi turvallaan. Sillä ei ollut aavistusta tästä Adeline -kuviosta, eikä minulla siten ollut pelkoa sen tulemisesta mustasukkaiseksi. - Mutta älä huoli, Santtu. Sä olet kuitenkin mun ykkönen!
|
|