Ilona
Uusi ihmettelijä
Posts: 8
|
Post by Ilona on Feb 25, 2017 19:06:55 GMT
(Ja vähän Emmankin) Kirpeitä, suolaisia ja katkeransuloisia tarinoita tallilta ja sen ulkopuolelta.
|
|
Ilona
Uusi ihmettelijä
Posts: 8
|
Post by Ilona on Feb 27, 2017 18:38:38 GMT
Se, jossa mulla ei ala uusi elämä 27022017
Vekaravaara oli sanalla sanoen metsässä. Niin metsässä, että mun teki toistuvasti mieli heittää U-käännöksen tekemisestä pauhaava puhelin, jonka navigaattoriin ohjelmoidun alueen ulkopuolella me seikkailtiin, tummansinisen Skodan tuulilasista läpi. Meitä ympäröi kasa peltoja, metsää ja lehmiä, muttei ainuttakaan hevosta – ihmisistä tai ratsastuskoulusta puhumattakaan. Me oltiin ajettu erinäisiä maalaiskärryteitä vanhalta paikkakunnalta lähtien jo toista tuntia, ja Emmakin alkoi osoittaa mieltään matkustamisesta kolistelemalla trailerissa. Se ei toistaiseksi ollut kovin hyvä reissaamaan, vaikka kilpahevonen olikin, ainakin tuleva sellainen.
Kuten sanottu, mun kärsivällisyys alkoi olla aika lopussa. Hörpin kiivaaseen tahtiin kylmää kahvia Mäkkärin pahvimukista ja samalla koetin pitää auton yhdellä kädellä hallinnassa muhkuraisella tiellä, jonka oletin vievän perille mun uuteen työpaikkaan ja Emman uuteen kotiin. Keväinen aurinko häikäisi vasten kasvoja eikä autojen aurinkolippoja selvästi ollut suunniteltu mun kaltaisille kääpiöille: jos mä olisin nostanut penkin niin korkealle, että lärpäkkeestä olisi ollut jotain konkreettista hyötyä, olisi kytkimen saaminen pohjaan (tai ylipäätään polkimille yltäminen) ollut sula mahdottomuus.
Silmissä oli rähmää ja hiuksetkin vielä aamutakussa. Tunnollinen, Reipas ja Erittäin Aamuvirkku Työntekijä™ ilmoittautuu.
Pikkuhiljaa valotolppien reunustaman hiekkatien vasemmalla puolella metsä loppui, ja maisema täyttyi pienillä ja suuremmilla punaisilla rakennuksilla sekä vihdoin ja viimein niillä hevosillakin. Kello oli jotain kymmenen aamulla, joten kaikki niistä tarhasivat tyytyväisinä mun kääntäessä Skodan tallin pihaan ja parkkeeratessa sen oletetun tallirakennuksen eteen. Olin aika varma, että oltiin löydetty perille – perinteisempää ratsastuskoulua sai hakea.
Heitin tyhjän kahvimukin pelkääjänpaikan jalkatilaan ja astuin ulos autosta, joka vaati kiireistä pesua ja jonka lokasuojatkin olivat lommoilla. Emma ilmoitti halustaan päästä ulos potkaisemalla trailerin takaseinää, kun huomasin vaaleahiuksisen naisen kiiruhtavan nopein askelin kohti.
”Moi Ilona!” se huikkasi ja kättään ojentaen esitteli itsensä Vívaksi, vaikka mä olin työhaastattelussakin käynyt. ”Sä otit sitten sen hevosenkin jo nyt mukaan!”
”Tietty”, totesin ja kättelin takaisin. Víva naurahti kepeästi ja tarjoutui sitten avaamaan trailerin lastaussillan ja takapuomin, jotta kärsimätön Emma saataisiin vihdoin pihalle. Tamma luimi mulle, kun mä sujahdin sisälle koppiin, ja kuopi lattiaa, mutta mun irroitettua sen, ruunikko lähti peruuttamaan valonnopeudella ulos.
”Voi että, melkoisen nätti tapaus”, Víva ihasteli. Mä hymähdin ja kuuntelin puolella korvalla sitä jäätävää puhetulvaa, joka naisen suusta alkoi vyöryä ulos. Karsinoista, tarhakavereista ja sellaisesta. Emma oli pörheänä. Se vilkuili ympärilleen jännittyneenä, korvat hörössä paikallaan steppaillen eikä ymmärtänyt yhtään, minne oli tullut. Vívan johdolla vein hevosen karsinaan – tai ehkä hevonen vähän vei mua: sillä oli nimittäin kiire – ja riisuin loimen sekä kuljetussuojat pois.
Vaikka Emma kolisteli karsinassaan kuin seinähullu ja suunnilleen hyppi tasajalkaa mun lähtiessä siivoamaan koppia, mä olin aika varma, että se sopeutuisi. Mulla olisi ensimmäinen varsinainen työpäivä vasta huomenna, joten saataisiin vielä koko päivä tutustua paikkoihin ja tapoihin.
Joku olisi ehkä sanonut vieraan paikkakunnan ja uuden työpaikan olevan alku uudelle elämälle, mutta onneksi mä en ollut niin klisee.
|
|
Ilona
Uusi ihmettelijä
Posts: 8
|
Post by Ilona on Feb 28, 2017 19:17:28 GMT
Se, jossa vihaajat vihaa 28022017
Mulla oli syytä epäillä, että Katriina ei pitänyt musta ensinkään. Kello oli jotain varttia vaille seitsemän aamulla, kun lappasin kauraa tuntsareiden ämpäreihin seinään nojailevan naisen tuijottaessa mua suu viivasuorana, haukan lailla kuin valmiina hyökkäämään, jos ensimmäisenkään ponin annokseen tulisi jyväkin liian vähän. Mulkaisin sitä takaisin.
”Artulle tulee mysliä!” punaiseen takkiin verhoutunut nainen hihkaisi äkkiä kuin olisi elämänsä odottanut pätemään pääsemistä, ja taputti avokämmenellä muovista laatikkoa, johon oli mustalla tussilla kirjoitettu ”mysli”.
”Sultakin tais jäädä aamupalamyslit väliin?” totesin kysyvästi, kun aloin kaivaa laatikon sisältöä mitan kanssa. Katriinan huulilta pääsi pieni ja huomaamaton ”häh”, ja hämmennys valtasi sen meikittömät kasvot.
”Niin, aamupala vois tasata verensokeria vähän. Piristää myös, suosittelen”, hymyilin, ja rehuhuoneen ilmapiiri synkistyi entisestään. Jos Katriina olisi ollut sarjakuvahahmo, sen korvista noussut savu olisi muodostanut mustan ja salamoivan pilven sen pään yläpuolelle – ja mä olin enemmän kuin tyytyväinen.
Päivän oppitunti numero yksi: Iiro oli ehdottomasti Vekaravaaran paskamaisin elukka, ja numero kaksi: Luna puree – kovaa. Hampaanjäljet ja niiden ympärille syntynyt mustelma viipyisivät mun käsivarressa todennäköisesti vielä hyvän tovin, mutta niin myös kaikuisi tallin käytävillä se karjaisu, jonka päästin ilmoille tamman tempun seurauksena. Tamma oli säpsähtänyt ja niin varmaan Katriinakin, mutta ainakin ensiksi mainittu oli toistaiseksi oppinut, että mun nenille ei hypitty.
Muuten hevoset menivätkin pihalle suhteellisen sujuvasti, ja karsinoiden puhdistus hoitui radio Novan pauhaamista lukuunottamatta täydellisessä hiljaisuudessa: Katriina ihan tietoisesti aloitti yksäritallista, jotta sen ei tarvinnut olla naamatusten mun kanssa. Ääneen se ei sitä sanonut, mutta tajusihan sen nyt idioottikin – enkä tosiaan laittanut vastaan. Yksin olo passasi mulle paremmin kuin hyvin, jos vaihtoehtona oli korppikotkan viiltävän katseen alla työskentely.
Kun kymmenennen kerran palasin lantalasta talliin, oli tehopakkaus-Katriina jo ehtinyt lakaista isonkin tallin käytävät tiptop-kuntoon, ja vilkaisi mua tyytyväisenä kulmiensa alta. Se heitti luudan seinää vasten ja taputteli hanskoistaan isoimmat roskat pois.
”Kahvia”, nainen tokaisi sitten. En ollut ihan varma, oliko se kehoitus, kutsu (ihmeellisen ystävällinen sellainen) vai ilmoitus, mutta lähdin olkiani kohauttaen silti seuraamaan vaaleahiuksista naista ja sen pirteästi heiluvaa poninhäntää, sillä mä tarvitsin päivässä litratolkulla kahvia ihan vain elääkseni.
”Annan ja Eskon pitäis kans tulla nyt vuoroon”, Katriina tiedotti rikkoen painostavan hiljaisuuden, kun me istuttiin vastakkain pöydän ääressä ryystämässä mustaa elämäneliksiiriä. Nimenomaan mustaa – mun oli pakko saada kahvi mustana, eikä edes sen takia että se olisi samanväristä kuin mun sielu vaan sen takia, että se oli silloin parhaimmillaan. Mulla ei myöskään ollut mitään hajua, keitä olivat Anna ja Esko, mutta oletin sen selviävän pikapuoliin.
Pian ovi läimähtikin auki ja sisään astui rempseän oloinen, vanhempi mies ja suunnilleen mun kanssa samaa ikäluokkaa ollut säihkysilmäinen blondi. Ei tarvinnut olla kummoinenkaan Einstein päätelläkseen, kumpi heistä oli kumpi. Esko istuutui alas ensimmäisenä ja ojensi kätensä esitelläkseen itsensä. Samoin teki Anna, jonka olemus tuntui suorastaan ärsyttävän pirteältä.
”Ilona”, mä esittäydyin takaisin molemmille, ja sitten alkoi Eskon monologi. Se siis puhui. Paljon. Mä tiesin, että monet ”””vanhukset””” olivat yleensä kovia puhumaan, mutta tää, tää oli ihan omaa luokkaansa. Se ehti haikailla jonkun Hanneksen perään, sillä oritarhan langat repsottivat vasemmasta takanurkasta kuulemma jo toista viikkoa Iiron karkaamistempauksen johdosta, ja oikeastaan se ehti selittää melkein koko elämäntarinansa ennen kuin mulle tuli pakottava tarve paeta tupakalle ennen päiväheinien jakamista.
Nojasin maneesin seinää vasten toinen jalka koukussa ja puhalsin savupilven ulos mun keuhkoista. Musta tuntui, että mä olin tällä tallilla ainoa työntekijä, joka poltti. Tupakointi oli mulle tapa hengähtää, enkä koskaan ollut edes yrittänyt päästä tavasta eroon, vaikka tiedostin sen vaikutukset täysin. Lisää kuolemanriskiä jne, yeah right. Mä kun luulin, että kaikki kuolevat.
”Hei!” joku huudahti vähän matkan päässä. Nostin katseeni maasta kulmat kurtussa äänen suuntaan, jossa nuorehko, tummatukkainen mies käveli aurinkolasit päässä mua kohti kuin paraskin Cheek.
”Säkö oot töissä täällä?” se kysyi vähintään yhtä ylimielisesti kuin esikuvansa, ja vastasin nyökkäyksellä. ”Adelinella oli väärä loimi tänään. Liian paksu. Mielestäni mä oon kyllä infonnut sen loimitusohjeet.”
”Helpottais aika hitosti, jos ylipäätään tietäisin, kuka on Adeline”, mä tuhahdin ja puhalsin savut ihan tarkoituksella miehen suuntaan, ”mutta joka tapauksessa yksäritallin tarhauksesta vastas tänään Katriina. Valitukset voi ohjata sille.”
Stögäsin tupakan jalallani maahan ja katsahdin sitten Cheekkiä, joka edelleen seisoi tuijottamassa mua kuin lehmä uutta porttia.
”No? Oliko sulla vielä jotain?” kysyin toinen kulma koholla. ”Ei? Siinä tapauksessa, anna mä meen, Chekkonen.”
Virnistäen lähdin kepein askelin kävelemään tallia kohti. Se supersöpö russitamma hirnui jo päiväheiniensä perään.
|
|